Tajunnanvirtaa

(Pahoittelen jo etukäteen tekstin mahdollista sekavuutta ja tajunnanvirtamaista ulosantia, teki vain jostain syystä mieli kirjoittaa aiheesta. Itseäni varten? Muita varten? En tiedä.)

Me ollaan sunnuntaitreenailijoita. Harrastelijoita ennemmin kuin harrastajia.

Olen monesti miettinyt, ketä varten koiran nimen eteen täytyy saada pitkät rimpsut koulutustunnuksia? Itseään varten? Koiraa varten? Muita varten? Ymmärrän, että ne tunnukset ovat merkki kovasta työstä. Niiden avulla voit mm. todistaa muille, että koirasi osaa. Miksei se, että tiedän itse koiran osaavan riitä? Miksi true koiraharrastaja on vasta kun koiran edestä löytyy vähintään yksi titteli? (enkä tarkoita nyt FIN MVA titteliä) Mihin minä näitä kirjainyhdistelmiä tarvitsen?


Olen itse vähän turhankin perfektionisti välillä ja kilpailuvietti ottaa helposti vallan. Tämä näkyy eniten agilityssä. Vaadin itseltäni ja koiraltani liikaa, kaarrokset voisivat olla aina pienemmät ja taaskaan koira ei tullut ohjaukseen niinkuin ajattelin. Kiinnitän huomioni liikaa virheisiin ja unohdan koiran. Kun en taaskaan osannut! Ja sitten ihmettelen kun koira ei toimi, paineistuu lähdössä, eikä sitä huvita. Miten se nyt niin? Miksei me osata? Kun se taas pelästyi keinuakin. Me ollaan ihan surkeita.

Tokon olen osannut pitää rennompana. Olen tällä hetkellä haudannut kaikenlaiset kisahaaveet syrjään. Jos niitä nyt koskaan on ollutkaan. Minua ei nyt kiinnosta treenata veren maku suussa mitään kisoja varten. Me opetellaan. Koira osaa kyllä alo-liikkeet, mutta haluan hioa niistä vielä paremmat. Nopeammat pysäytykset, paremmat käännökset. Haluan nähdä pystynkö siihen. Osaanko minä? Osaako koira? Osataanko me?

Tällä hetkellä minulle riittää, että itse tiedän, että koira osaa. Minulla ei ole (eikä pitäisi olla!) mitään tarvetta todistella sitä muille. Lisäksi ollaan tutustuttu ylempien luokkien liikkeisiin. Me höntsäillään. Pidetään kivaa. Opetellaan yhdessä liikkeitä. Testataan juttuja ilman mitään paineita. Koira on ihan täpinöissään kun pääsee "kentälle" eli meidän "treenipellolle", jolle aina välillä poiketaan. Tätä koiraharrastuksen pitäisikin olla. Yhdessä hauskan pitämistä ja opettelemista. Miksi se on välillä niin helppo unohtaa?

Puhun nyt täysin omasta puolestani, mutta en usko välttämättä olevani ainoa. Minulla näiden "koulutustunnuksien perässä juokseminen" vie helposti kaiken ilon itse harrastamisesta. Kilpailuviettisenä tahdon ottaa helposti kaiken liian tosissani. Murehdin kun joku ei onnistukaan. Vertaan meitä muihin. Kaikki pitäisi saada valmiina periaatteella "kaikkimullehetinyt" ja kun näin ei käykään turhaudun.
Me käydään tekemässä se TK1 vaikka silloin kun koira on 8v. Jos siltä tuntuu. Onko se keltään pois? Me käydään agikisoissa kun siltä tuntuu. Me treenataan enemmän tai vähemmän aktiivisesti jos siltä tuntuu. Mikä kiire meillä on nousta kakkosiin tai ylipäätään päästä kisaamaan? Se että muut kahmii tuloksia sieltä ja täältä ei tarkota, että meidän pitäisi.

Tekeekö se meistä huonompia koiraharrastajia? Eihän meillä ole edes tarkkaa treenisuunnitelmaa? Tai kun emme treenaakaan kuudesti viikossa? Miksi minä ylipäätään koen "tarvetta puolustella" meidän kisaamattomuutta tai vähäistä treenimäärää kenellekään? Itsellenikään?

Olkoon tämä "synninpäästö" ennenkaikkea itseäni varten.

Kommentit

  1. Hear hear! Eikös se ole tärkeintä että tehdään koiran kanssa sitä, mikä tuntuu molemmista mukavalta? Vaikka se olisi sitten sitä sohvalla löhöilyä. Itselläni tuppaa nuo treenitavoitteet nousemaan todella nopeasti taivaisiin asti enkä välillä muista kuinka paljon työtä se OIKEASTI vaatii että on edes kisavalmis, koirasta puhumattakaan. Todellisuus tiputtaa meikäläisen sieltä pilvilinnoista onneksi aika usein ja kun tekeminen muuttuu suorittamiseksi tai pakoksi niin sitten pitää taas ottaa jäitä hattuun ja miettiä, onko missään mitään järkeä. Sitten taas muistetaan höllätä ja keskittyä siihen hauskanpitoon :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä!

      Ja sittenkun tuo on aikamoinen oravanpyörä: edistytään- tavoitteet kasvavat- treenaus muuttuu totisemmaksi- koira pudottaa pilvilinnoista kun ei olekaan kivaa- höllätään ja muistetaan pitää hauskaa- edistytään- tavoitteet kasvaa... Mutta toisaalta kiva, että koirasta ainakin näkee millon tehdään liian tosissaan. Kun oikeasti eniten edistyisi ihan vaan pitämällä kivaa! :)

      Poista
  2. Jeps! Mulle tuli tästä mieleen kun jalostukseen etitään noh tässä tapauksessa dalmiksia ja pitäis hirveesti olla kaikkea näyttöä harrastuksista ja muista. Luonnetesti tuntuu olevan monelle se "näyttö", mutta kertooko se sitten koko totuutta. Omilla kun ei Ronin muutamaa agilitytulosta lukuunottamatta oo mitään näkyvää tulosta vaikka molemmat tosi hyviä omissa lajeissaan ( ja niissä vähemmän treenattavissakin lajeissa) onkin, mä vaan oon koulutajana vielä niin osaamaton, että joudun opettelemaan asiat tässä samalla. Eli mitähän mä taas yritän sanoa :D ehkä sitä että mulle ne hirveen pitkät rimpsut siinä koiran nimen edessä ei niinkään kerro siitä koirasta vaan ennemmin siitä, että ohjaaja on hyvin kokenut ja motivoitunut treenaamaan koiransa ja sillon niitä tuloksiakin tulee helpommin.

    Taisonissa huomas ihan hirveen kehityksen taas kun vaan ite anto periksi eikä vaatinu liikoja, mutta minkä ihmeen takia pitää monta viikkoa tapella vastaan ennen kun voi antaa periksi ja palkata ihan perusjutuista :/ :D Ja mun ja Ronin agiryhmästä kaikki muut nousi kakkosiin tässä kesän aikana, me ei olla ees käyty kisaamassa ni meinasin alkaa paineistua siitä, mutta päätin, että me edetään ihan just meijän vauhtia ja noustaan ja kisataan sitten kun ollaan siihen valmiita :)
    Eikä sitä tarvii itelleenkään puolustella, välillä se vaan helpottaa kun niin tekee. Jatkatte just niin kun itestä ja koirasta hyvältä tuntuu.

    ps. sun jokin aika sitten kirjottaman flexikirjotuksen innottaman ostin flexin ( mitä en uskonu ikinä tekeväni) ja ah kun koirat ja minä nautitaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "ennemmin siitä, että ohjaaja on hyvin kokenut ja motivoitunut treenaamaan koiransa ja sillon niitä tuloksiakin tulee helpommin."
      Tämä totta! Ja kun kokeneet ohjaajat valitsee usein ennemmin niitä perinteisiä harrastuskoiria (bortsut, kelpiet yms) niin ei niitä tuloksia niin helpolla rodun piiriin saadakaan vaikka rodussa potentiaalia olisikin. Mukava se olisi niitä tuloksia saada dalluillekin, varsinkin kun monista dalmiksista siihen varmasti olisi. Enköhän minä jossain vaiheessa kanna korteni kekoon. Jos huvittaa ;D

      Juuu, nimenomaan se liikaa vaatiminen syö niiiiiin paljon näiden motivaatiota. Kivaahan sen treenaamisen pitäisi vaan olla ja ne tulokset ja kilpailut pitäisi olla hyvin pieni osa sitä kokonaisuutta!

      Hah, kyllä se flexi vaan oikeesti on ihan kiva! :D

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!