Tapahtuipa kerran kesällä

Tilaisuus tekee varkaan

Alkukesästä juhlistettiin siskon valmistujaisia. Sillä aikaa kun me olimme koululla juhlatilaisuudessa, tädit leipoivat vielä viimeisiä herkkuja. Jali the ruokavaras huomasi tilaisuutensa tulleen kun paikalla oli varomattomia vieraita ja söi yhden leivoksen pohjan kenenkään huomaamatta. Täti joutui alkaa leipoa uutta pohjaa, minkä takia pohjan päälle jo valmiiksi tehty täyte kerkesi hyytyä osin kulhoon ja näytti uuden pohjan päällä levitettäessä lähinnä härskiintyneeltä voilta eikä näin ollen päässytkään tarjolle. Maku oli kyllä oikein mainio ja maistui kotiporukalle kyllä juhlien jälkeen. Koiran katsottiin jo saaneen oma osansa.

Opiskelua ja pelleilyä

Kettutesti

Meillä on porukoilla isän aikoinaan ampuma täytetty kettu. Istuttiin yksi ilta korttia pelaamassa kun isoveli sai loistoidean ja päätti säikäyttää meidät ketun avulla. En ole koskaan kuullut Jalin nostavan moista mekkalaa ja olevan noin tosissaan, se ryntäsi haukkumaan tälle kummalliselle tunkeilijalle. Kunnes hokasi että odotas, since when ketut on leijunu yli metrin korkuudella keittiössä? Ja kaikki vaan ympärillä nauraa. Jali päätti olla Rohkea ja kävi haistelemassa kettua ja totesi että semmonen. Kookien mielestä kettu oli valmis hyökkäämään missä vaiheessa tahansa, hyvin uskottavia olivat myös makkarat. Ainakaan en joudu lenkillä ketun syömäksi. Ihan lohduttavaa.

Kettutesti 2

Kortjärvellä on maailman kivoin luontopolku! Reitti on noin 5,5km pitkä ja sen varrella on kaikenlaisia kivoja yllätyksiä. Ja parasta on, että joka kesä siellä on aina jotain uutta. Ehdottomasti kivoin luontopolku ikinä. Ensimmäistä kertaa kierrettiin tämä elokuussa 2013.

Jali alkaa olla jo melko tottunut polun kummallisuuksiin, mutta Almalle teki välillä tiukkaa. Jalin opastuksella uskallettiin juuri ja juuri käydä morjenstamassa kaksoisolentoaan. Jättihämähäkki taisi säikäyttää enemmän kaksijalkaisen.

Palokunta pelasti koiran siirtolohkareen päältä

Käytiin yksi kesäilta tutkimassa Pedersöressä sijaitsevaa Ilveskiveä, joka on Suomen suurin (16m korkea) siirtolohkare. Kivelle kulki kiva luontopolku, matkaa kertyi kokonaisuudessaan ehkä seitsemisen kilometriä. Perillä kiven päälle johti pitkät metallikierreportaat ja ylhäällä oli puutasanne. En ajatellutkaan, että Jali välttämättä uskaltaisi lähteä kiipeämään portaita vaan jätin koiran alas ja kipusin itse maisemia katsomaan. Yllätys oli suuri kun hetken päästä alkoi kuulua metallin kolinaa ja koira kipusi portaat ylös. Fine, ajattelin. Kyllä se ne alaskin kapuaa kerta ylös uskalsi.

Tuijoteltiin siinä hetki maisemia ja lähdettiin kapuamaan alas. Tai minä lähdin, sillä Jali ei suostunut ottamaan yhtä askelta enempää alaspäin metalliportaita. Yritin houkutella koiraa, menin itse alas ja odotin josko se seuraisi, yritin tukea vieressä, otin hihnaan kiinni ja yritin pakolla. Koira ei liiku, ei uskalla. Pitäisikö se yrittää kantaa? Liian riskialtista. Alkoi tuntua jo niin toivottomalta, että oikeasti kuvittelin jo mielessäni lehtiartikkeleita siitä kuinka nuori nainen soitti palokunnan pelastamaan koiransa siirtolohkareen päältä ja kuinka kaikki päättyi onnellisesti ja koira nostettiin alas nosturin avulla. Olisi siinä päivittelemistä muille. Sitten välähti. Jali ei ilmeisesti hahmottanut kierreportaiden seuraavaa askelmaa kun alta näkyi aina vaan uusia portaita tai kammoksui korkeutta (suorat metalliportaat on ihan fine), joten laitoin askelmalle pitkähihaisen paitani, otin pois päältä myös t-paidan ja näitä kahta paitaa siirtelemällä aina askelmalta toiselle uskalsi Jalikin viimein edetä. Onneksi paikalla ei ollut katsojia, sillä tuntui aika koomiselta.

Jyväskylän Kanavuoren valloitus

Luontopolku oli vain noin 3,5km pitkä, mutta jyrkkien nousujen takia tuntui raskaammalta. Ihailtiin maisemia ja sain sylikoiran syliin. Lenkin jälkeen parkkipaikalla linja-autokuski tuli jututtamaan ja jutteli pitkät pätkät metsästyskoiristaan ja siitä kuinka koira on kyllä kiva kaveri.

Talviturkki veks

Koska kesä oli millainen oli ja koska vaadin oikeasti lämmintä vettä uimiseen, ei talviturkkia tullut kunnolla heitettyä koko kesänä. Tai niin minä luulin. Elokuussa tuli vielä viimeinen hellejakso ja lähdettiin Jalin kanssa Köhniönjärvelle kiertämään järven ympäri menevää polkua ja kahlailemaan. Järven rannoilla on sivussa monia hyviä paikkoja jossa koiraa voi uittaa, vaikka siellä oikea kaupungin uimarantakin on. Yhdelle näistä "rannoista" päädyin heittämään Jalille palloa.

(video ei ole tältä kyseiseltä rannalta, mutta järvi on sama)

Jalihan edelleenkään ei ui, mutta kahlaa mielellään pallon perässä. Rantapaikka oli meille uusi, heitin pallon aika lähelle rantaa ja koira perään. Ja hupsista, sehän olikin äkkisyvää. Jali syöksyessään pallolle pukkaa sen samalla kauemmas rannasta ja pallo lipuu koiran ulottumattomiin. Siinä aikani odottelin, että Jali oikeasti, voisitko kerätä rohkeutesi ja hakea pallon, kultapieni sulla on pelastusliivitkin päällä. Vaan ei. Ei auta kun lähteä kahlaamaan. Pohja oli ällöttävää mutavelliä, täynnä lumpeita ja yllättävän syvä. Pakko uida mikäli haluaa pallon pelastaa. Jos se olisikin ollut mikätahansa pallo niin olisi saanut jäädä sinne, mutta se oli THE pallo, niin pakkohan se oli hakea. Onneksi vesi oli jopa minulle lämmintä ja minulla päällä neutraalit alusvaatteet. Kyllä kesä kuivaa minkä kastelee. Siinä palloa uidessa, Jalin odotellessa innokkaana rannassa kävi mielessä, että mun koira on nyt ymmärtänyt tämän noutamisen idean jotenkin väärin...

Uusia ja vanhoja maastoja

 Ainakin joku meistä on myös ottanut rennosti

Siltä näytti meidän kesä kännykkäkuvien avustuksella.