Se Ensimmäinen

Kun mulla ei vieläkään oo kameraa käytössä niin tehdään kuvapostaus mun elämäni koirasta Pikistä. Piki oli naapurin dalmatialaisen ja porukkoitten mäyräkoiran vahinkolapsi, aikamoinen sekoitus siis! Siitä tuli täysin minun koirani, vaikka alunperin siitä piti tulla koko perheen koira. Minä sain viedä Pikiltä vaikka kananpojan suusta (ja veinkin, poika oli ahneuksissaan kova varastelemaan), muille puolusti turhan hanakasti aarteitaan.

Ensimmäistä päivää kotona
Täydellinen Piki ei missään nimessä ollut, isältään poika oppi vieraille haukkumisen ovella, hihnassa mentiin usein turhalla vauhdilla ja kun poika muutti mukanani kaupunkiin oli hällä myös remmiräyhyyttä kun eihän siellä maalla koiraohituksia tullut harjoteltua. Pientä eroahdistustakin löytyi. 

Pentuaikansa Piki asusteli siis maalla ja sosiaalistaminen jäi vähän heikolle, mutta siitä huolimatta toisten koirien kanssa tultiin vallan hyvin toimeen koirapuistossa. Remmiräyhyydessäkin edistyttiin älyttömän hyvin. Pikin kanssa pystyi menemään minne tahansa, aina mukaan oli lähdössä reipas ja iloinen koira joka ei turhaan hätkähdellyt.
Junnuna
Pikin kanssa tein tosiaan melko paljon virheitä, mutta hyvin Piki antoi niitä anteeksikin. Nopeana oppimaan (ja ahneena) Pikille oli helppo opettaa kaikenlaisia temppuja ja kotitokoilua. Piki jäi auton alle ja menehtyi matkalla eläinlääkäriin minun syliini. Melkein 4 vuotiaana, aivan liian aikaisin. Elämäni kamalin automatka.
Isä ja poika


Maailman paras koira!










Nuku rauhassa pikkuinen, hirveä ikävä!






Tarvitseeko edes kertoa miksi minulle on tullut dalmatialainen? 

Kommentit