Liesjärven kansallispuisto

20.9. koitti taas aika Korrien koulutuspäivän ja tällä kertaa päätin toteuttaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja toteuttaa kauan mietinnässä olleen vaellusreissun samalla reissulla. Reissun kohteeksi valikoitui lopulta Liesjärven kansallispuisto, sillä se oli tarpeeksi lähellä Helsinkiä (1,5h ajomatka aamulla on huomattavasti siedettävämpi mitä 3h), löytyi sopivan kuuloinen ympyräreitti ja mahdollista majoittua laavulla tai kodalla, jonka lähelle auton sai parkkiin. Harkinnassa oli myös mm. Nuuksio, mutta lukeman perusteella siellä liikkuu ilmeisesti paljonkin porukkaa ja ajattelin Liesjärven olevan vähän rauhallisempi.

Koska matkan oli tarkoitus tosiaan jatkua aamulla aikaisin kohti Helsinkiä, oli tärkeää, että saan auton siedettävän matkan päähän yöpymispaikasta. Auto siis Peukalolamminkankaan parkkipaikalle (jonne en tahtonut löytää kun sinne ei ollut minkäänlaista opastusta) ja siitä kohti Peukalolammia.

Meidän reitti punaisella

Mutta ennen sitä pyörähdettiin autolla Korteniemen perinnetilalla. Ihan mukavaa pihapiiriä ja aika paljon porukkaa. Valitettavasti lampaita tai lehmiä ei näkynyt laitumella, ainoastaan kukko ja pari kanaa tepsutteli pihapiirissä. Olisin niin halunnut  päästä rapsuttelemaan lampaita. Koska minulla oli koira hihnassa en myöskään viitsinyt käydä päätuvassa kiertelemässä vaikka oisihan sen voinut lykätä autoon tai pihalle puuhun kiinni.

Kauaa ei kulutettu aikaa Korteniemessä vaan jatkettiin matkaa Peukalolammille. Ajatuksissa oli yöpyä joko Peukalolammin laavulla tai Kaksvetisen kodalla. Ohi mennessäni Peukalolammilla oli perhe paistelemassa makkaraa, mutta eivät olleet selkeästi yöpymään jäämässä. Perheellä oli kaksi staffin tyyppistä koiraa (en tunnistanut), joista toinen oli vapaana ja kävi Jalia moikkaamassa. Njoo, en jaksanut hermostua asiasta kun ihan ystävällisesti tuli luo. Jalmar ois kovin mielellään jäänyt leikkimään.

Kaksvetisellä olikin populaa sitten telttoineen sen verran, että totesin jo siinä vaiheessa, että eiköhän me Peukalolammilla yövytä. Automatkan jäljiltä jalat olivat kankeat ja alkumatkan liukkaat pitkospuut eivät auttaneet asiaa. Meinasin jo tuskastua, että ei tästä mitään tule ja kierretään vain tuo lyhyempi lenkki ja palataan Kaksvetiseltä Sikomäen kautta takaisin Peukalolammille, mutta onneksi ne jalatkin siitä hiljalleen vetristyi kun pitkospuutkin vihdoin loppui ja meno alkoi maistua.

Mukavampi seurata ehkä reittiä kun ei tarvitse karttaa plärätä :)

Jalia kiinnosti ihan hirveästi poseerata

Joko mentäis

Kirosin jo autossa miten en hoksannut vaihtaa järkkäriin kittilinssiä, tuo 50mm kun osottautui tuskastuttavan ahtaaksi. Ei ole mikään paras maisemalinssi ei, varsinkaan tällaisessa metsämaisemassa ja kittilinssistäkin olisi luultavasti ollut enemmän iloa tällä reissulla. Mutta ei auta. Matka Kaksvetiseltä Siltalahdelle oli pitkän matkaa metsäautotietä. Loppumatkasta onneksi päästiin pienille metsäpoluille ja taisi siellä joku pätkä olla niitä pitkospuitakin.

Siltalahti oli järven rannassa ja siellä oli pieni nuotiopaikka. Nuotiolla oli porukkaa ihan kiitettävästi, joten siirryttiin Jalin kanssa suosiolla vieressä oleville kallioille taukoilemaan. Trangia porisemaan ja kaakaot tulille ja hetken istuskeltiin kalliolla ja tuijoteltiin järvelle. Kivat oli maisemat. Mua on niin helppo miellyttää, kunhan on vettä ja sen vieressä pääsee kulkemaan niin oon tyytyväinen.

Matka Siltalahdelta jatkui kohti Kopinlahtea tai tarkemmin Kyynäränharjua. Halusin käydä kävelemässä harjua pitkin (koska polku jonka kahden puolen vettä <3) ja kannatti kyllä. Tällä pätkällä tuli porukkaa vilkkaasti vastaan ja muutamaan koiraporukkaankin törmättiin. Käveltiin sillalle asti ja palattiin samaa reittiä takaisin. Jali oli kiltisti koko matkan flexissä (vaikka mieli teki monet kerrat päästää vapaasti ravailemaan), mutta tällä pätkällä olin rikollinen ja päästiin hetkeksi vapaaksi kun oli pitkä suora eikä ketään näkynyt.

Miten musta tuntuu, ettei mun vaelluskenkä oo enää vedenpitävä tän reissun jälkeen?

Sitten iski neronleimaus. En halunnut palata enää samaa reittiä Siltalahdelle ja siitä takaisin polulle vaan päätin vähän oikaista. Kuljettiin siis hetki tietä pitkin kohti Peräniitun parkkipaikkaa ja ajattelin, että sieltä kulkisi liitospolku takaisin reitille. Ja kyllähän sieltä polku lähtikin.

Lähdetttiin polkua pitkin ylöspäin rinnettä, mutta en tiedä mitä tapahtui kun yhtäkkiä polku vain pienenee ja pienenee ja lopulta piti turvautua nykyteknologiaan, että löydettiin takaisin reitille. Kartan mukaan siinä olisi pitänyt kyllä olla selkeä polku, mutta ajauduttiinko jossain vaiheessa tältä kunnon polulta ohi tai lähdettiin seuraamaan väärää "polkua". Ihan kiva oli kun edessä alkoi vihdoin näkyä reittimerkkejä ja päästiin kunnon polulle.

Misää me ollaaa?!

Selkeä polku!

Matka takaisin Peukalolammille sujui hitaasti mutta varmasti. Tämä pätkä oli koko ajan metsäpolkua ja noh, aika tylsä. Mikään maisemareitti nyt ei muutenkaan ollut kyseessä vaan aika pusikkoista, ihanan hoitamatonta metsäähän tämä pitkälti oli ja kalliopätkätkin oli mitään sanomattomia. Muutama porukka tuli tällä osuudella vastaan, mutta muuten sai taivaltaa yksikseen. Parkkipaikalla napattiin mukaan vähän tavaraa, olin mm. jättänyt reppua keventääkseni oman makuupussini autolle ja jatkettiin matkaa laavulle.

Laavulla oli porukkaa päiväreissulla paistamassa makkaraa ja kaksi naista, jotka olivat yöpymässä. Laavu oli pieeeeeni, mutta kun siinä soviteltiin niin hyvin saatiin kolme naista ja koira mahtumaan ja tilaakin jäi. Olin ajatellut backuppina, että yövytään autossa jos ei laavulle päästä, mutta ihan kiva, että päästiin ulkosalle. Seuraan liittyi myös kaksi mieshenkilöä, jotka pystyttivät itselleen teltan laavun taakse. Jalille botti päälle ja ruokaa naamaan niin koiralle kuin itselle. Jali sai hengailla laavulla vapaana kun varmistin ensin ettei se ketään haittaa ja aiheutti ihmetystä muissa kun niin sievästi pysyi lähistöllä ja siinä nuotiolla istuskellessa lopulta päätyi jalkoihin kerälle. Mukavahan siinä oli istua iltaa jutellessa kun nuotio lämmitti ja ilma muutenkin oli mainio.

Minulla oli pussipastaa. Iski pieni ruokakateus.

Yö oli lämmin ja nuotio lämmitti alkuyöstä mukavasti. Jalille olin varannut oman makuupussin (halppis kesäpussi) ja -alustan ja päällä tosiaan bot-loimi. Ihan kivasti se taisi makuupussinkin päälle kaivautua ja yritin sitä siinä vähän makuupussilla peitellä. Kyljessä se aika pitkälti nukkui, pää mahan/selän päällä metsää tarkkaillen. Oli kuulema jossain vaiheessa yötä käynyt myös testaamassa olisiko näitten kahden vieraan naisen välissä ollut parempi paikka (ei ollut). Mukava kun seura oli koiraystävällistä. Jali ei tuntunut olevan kylmissään, botin alla iho tuntui yölläkin lämpimältä mitä kokeilin, eikä koira tärissyt kylmyyttä. Omakin varustus oli onnistunut, makuupussissa ei tullut kylmä eikä kuuma.

Virkaintoinen vahtikoira murrasi vähän väliä pimeään, ei tainnut paljoa koira loppujen lopuksi silmäänsä ummistaa. Pari kertaa Jali nousi myös ylös seisomaan ja vahtaamaan ja minä yritin passuuttaa koiraa takaisin nukkumaan. Kerran myös haukahti vähän kovemmasti, mikä aamulla paljastui telttaporukan vessakäynniksi. Ei ollut turvaton olo ei, mutta kun muutenkin oli hieman epämukava nukkua niin tuo purina herätti ja piti hereillä kyllä kivasti. Jossain vaiheessa yöllä oli kuulemma lähistöltä kuulunut ajohaukkua, mutta ilmeisesti sentään jonkun pätkän olin saanut nukuttua kunnolla kun en tähän (ja Jalin urinoihin) sillä kertaa herännyt. Täytyy seuraavalle reissulle hommata se teltta, josko sitten ei Jalin tarvitsisi niin metsää vahtia.

Aavemainen Peukalolammi

Sumuinen oli aamu kun aurinkokaan ei ollut vielä kunnolla noussut. Seura päivitteli vähän minun aamuista herätystä ja niin päivittelin minäkin kun aamusta tuntui, että vihdoin olin kunnolla nukahtanut. Väsytti. Pikaiset aamutoimet ja matka kohti autoa. Olin taas pahis ja Jali sai kulkea matkan autolle aamulla vapaana. Sai vähän yön jäljiltä lämmitellä itseään vapaasti ravaamalla. Vaikka aamuherääminen ärsytti niin oli toisaalta kiva kulkea hiljaisessa, usvaisessa metsässä.

Autokin tallella!

Pysähdyttiin matkalla kohti Helsinkiä ensimmäiselle auki olevalle huoltoasemalle, jossa kävin vähän vessassa peseytymässä (juokseva vesi <3) ja ostin evästä. Siitä jatkettiin sitten kohti Helsinkiä, josta tulossa oma postauksensa jossain vaiheessa.

Matkaa kertyi kokonaisuudessaan ehkä noin 14km eli ihan kiva päiväkiekka. Hyvin jaksoi alun kankeuden jälkeen kulkea. Jälkikäteen harmittaa etten kiertänyt tuota kartassa oranssilla näkyvää Hyypiön kierrosta (2,8km), siellä olisi kuulema ollut kivat maisemat. Myös Korteniemen lähistöllä kiertävät reitit ovat kuulema näkemisen arvoiset. Pieni rinkka ei hirveästi matkaa hidastanut, aika paljon helpotti kun autossa pystyi täydentää mm. vesivarastoa eikä kaikkea tarvinnut kantaa mukana. Koira kulki ihan kivasti rinkan vyötäröhihnaan kiinnitettynä flexissä. Jalin mielestä tosin oli tyhmää, että oltiin metsässä ja silti hihnan päässä roikkui hidaste. Kuten kuvistakin näkee, niin ilma oli koko reissun ajan mahtava, ei ollut tarve mukana olleille sadekamppeille.

Seuraavaa reissua varten teltta ja helpottaisi jos Jalille saisi repun selkään. Saisi kantaa omat ruokansa ja muut kamppeensa. Vaikka tuo 35l pikkurinkka ajoi asiansa tällä reissulla niin ei olisi kunnon rinkka pahitteeksi. Ei tarvitsisi niin tunkea tavaraa, Jalin makuupussi vei esimerkiksi aika suuren tilan repun pohjalta. Omistajalle päähän myös yöpipo, jota ei tarvitse koko ajan nykiä takaisin korville.

Maisemat reitillä ei tosiaan olleet kummoiset, perus metsäpolkua, mutta muuta en odottanutkaan. Toki itse metsä on kivemman näköistä kuin viivasuorat talousmetsät. Ja se pelkkä metsä kyllä riittää. Siltalahdella ja Kyynärharjulla oli mukavimmat maisemat ja Korteniemen perinnekylä oli ihan näkemisen arvoinen. Reitti oli helppokulkuista ja ihan ok hyvin merkitty. Minusta reitillä ei voi olla koskaan liikaa merkintöjä, nyt joillain pätkillä kerkesin miettiä, että kai olen reitillä kun ei merkkejä ollut vähään aikaan näkynyt. Sai kulkea rauhassa ja nauttia hiljaisesta luonnosta, tykkäsin kun koko ajan ei tullut porukkaa vastaan. Tuolla on monta kivaa lyhyttä päiväreittiä kierrettäväksi, nuo Korteniemen rengasreitit jäi vähän vaivaamaan kuten tuo Tapolanjärven reitti.

Ehkä seuraavalla kerralla jos tuonne päin eksyy.

4

Onnea 4-vuotiaalle!

Tapahtuipa kerran kesällä

Tilaisuus tekee varkaan

Alkukesästä juhlistettiin siskon valmistujaisia. Sillä aikaa kun me olimme koululla juhlatilaisuudessa, tädit leipoivat vielä viimeisiä herkkuja. Jali the ruokavaras huomasi tilaisuutensa tulleen kun paikalla oli varomattomia vieraita ja söi yhden leivoksen pohjan kenenkään huomaamatta. Täti joutui alkaa leipoa uutta pohjaa, minkä takia pohjan päälle jo valmiiksi tehty täyte kerkesi hyytyä osin kulhoon ja näytti uuden pohjan päällä levitettäessä lähinnä härskiintyneeltä voilta eikä näin ollen päässytkään tarjolle. Maku oli kyllä oikein mainio ja maistui kotiporukalle kyllä juhlien jälkeen. Koiran katsottiin jo saaneen oma osansa.

Opiskelua ja pelleilyä

Kettutesti

Meillä on porukoilla isän aikoinaan ampuma täytetty kettu. Istuttiin yksi ilta korttia pelaamassa kun isoveli sai loistoidean ja päätti säikäyttää meidät ketun avulla. En ole koskaan kuullut Jalin nostavan moista mekkalaa ja olevan noin tosissaan, se ryntäsi haukkumaan tälle kummalliselle tunkeilijalle. Kunnes hokasi että odotas, since when ketut on leijunu yli metrin korkuudella keittiössä? Ja kaikki vaan ympärillä nauraa. Jali päätti olla Rohkea ja kävi haistelemassa kettua ja totesi että semmonen. Kookien mielestä kettu oli valmis hyökkäämään missä vaiheessa tahansa, hyvin uskottavia olivat myös makkarat. Ainakaan en joudu lenkillä ketun syömäksi. Ihan lohduttavaa.

Kettutesti 2

Kortjärvellä on maailman kivoin luontopolku! Reitti on noin 5,5km pitkä ja sen varrella on kaikenlaisia kivoja yllätyksiä. Ja parasta on, että joka kesä siellä on aina jotain uutta. Ehdottomasti kivoin luontopolku ikinä. Ensimmäistä kertaa kierrettiin tämä elokuussa 2013.

Jali alkaa olla jo melko tottunut polun kummallisuuksiin, mutta Almalle teki välillä tiukkaa. Jalin opastuksella uskallettiin juuri ja juuri käydä morjenstamassa kaksoisolentoaan. Jättihämähäkki taisi säikäyttää enemmän kaksijalkaisen.

Palokunta pelasti koiran siirtolohkareen päältä

Käytiin yksi kesäilta tutkimassa Pedersöressä sijaitsevaa Ilveskiveä, joka on Suomen suurin (16m korkea) siirtolohkare. Kivelle kulki kiva luontopolku, matkaa kertyi kokonaisuudessaan ehkä seitsemisen kilometriä. Perillä kiven päälle johti pitkät metallikierreportaat ja ylhäällä oli puutasanne. En ajatellutkaan, että Jali välttämättä uskaltaisi lähteä kiipeämään portaita vaan jätin koiran alas ja kipusin itse maisemia katsomaan. Yllätys oli suuri kun hetken päästä alkoi kuulua metallin kolinaa ja koira kipusi portaat ylös. Fine, ajattelin. Kyllä se ne alaskin kapuaa kerta ylös uskalsi.

Tuijoteltiin siinä hetki maisemia ja lähdettiin kapuamaan alas. Tai minä lähdin, sillä Jali ei suostunut ottamaan yhtä askelta enempää alaspäin metalliportaita. Yritin houkutella koiraa, menin itse alas ja odotin josko se seuraisi, yritin tukea vieressä, otin hihnaan kiinni ja yritin pakolla. Koira ei liiku, ei uskalla. Pitäisikö se yrittää kantaa? Liian riskialtista. Alkoi tuntua jo niin toivottomalta, että oikeasti kuvittelin jo mielessäni lehtiartikkeleita siitä kuinka nuori nainen soitti palokunnan pelastamaan koiransa siirtolohkareen päältä ja kuinka kaikki päättyi onnellisesti ja koira nostettiin alas nosturin avulla. Olisi siinä päivittelemistä muille. Sitten välähti. Jali ei ilmeisesti hahmottanut kierreportaiden seuraavaa askelmaa kun alta näkyi aina vaan uusia portaita tai kammoksui korkeutta (suorat metalliportaat on ihan fine), joten laitoin askelmalle pitkähihaisen paitani, otin pois päältä myös t-paidan ja näitä kahta paitaa siirtelemällä aina askelmalta toiselle uskalsi Jalikin viimein edetä. Onneksi paikalla ei ollut katsojia, sillä tuntui aika koomiselta.

Jyväskylän Kanavuoren valloitus

Luontopolku oli vain noin 3,5km pitkä, mutta jyrkkien nousujen takia tuntui raskaammalta. Ihailtiin maisemia ja sain sylikoiran syliin. Lenkin jälkeen parkkipaikalla linja-autokuski tuli jututtamaan ja jutteli pitkät pätkät metsästyskoiristaan ja siitä kuinka koira on kyllä kiva kaveri.

Talviturkki veks

Koska kesä oli millainen oli ja koska vaadin oikeasti lämmintä vettä uimiseen, ei talviturkkia tullut kunnolla heitettyä koko kesänä. Tai niin minä luulin. Elokuussa tuli vielä viimeinen hellejakso ja lähdettiin Jalin kanssa Köhniönjärvelle kiertämään järven ympäri menevää polkua ja kahlailemaan. Järven rannoilla on sivussa monia hyviä paikkoja jossa koiraa voi uittaa, vaikka siellä oikea kaupungin uimarantakin on. Yhdelle näistä "rannoista" päädyin heittämään Jalille palloa.

(video ei ole tältä kyseiseltä rannalta, mutta järvi on sama)

Jalihan edelleenkään ei ui, mutta kahlaa mielellään pallon perässä. Rantapaikka oli meille uusi, heitin pallon aika lähelle rantaa ja koira perään. Ja hupsista, sehän olikin äkkisyvää. Jali syöksyessään pallolle pukkaa sen samalla kauemmas rannasta ja pallo lipuu koiran ulottumattomiin. Siinä aikani odottelin, että Jali oikeasti, voisitko kerätä rohkeutesi ja hakea pallon, kultapieni sulla on pelastusliivitkin päällä. Vaan ei. Ei auta kun lähteä kahlaamaan. Pohja oli ällöttävää mutavelliä, täynnä lumpeita ja yllättävän syvä. Pakko uida mikäli haluaa pallon pelastaa. Jos se olisikin ollut mikätahansa pallo niin olisi saanut jäädä sinne, mutta se oli THE pallo, niin pakkohan se oli hakea. Onneksi vesi oli jopa minulle lämmintä ja minulla päällä neutraalit alusvaatteet. Kyllä kesä kuivaa minkä kastelee. Siinä palloa uidessa, Jalin odotellessa innokkaana rannassa kävi mielessä, että mun koira on nyt ymmärtänyt tämän noutamisen idean jotenkin väärin...

Uusia ja vanhoja maastoja

 Ainakin joku meistä on myös ottanut rennosti

Siltä näytti meidän kesä kännykkäkuvien avustuksella.