30 maaliskuuta 2012

Pohdintaa pennun liikunnasta

Kun kokemusta on vain vähän mäyräkoiraa suuremmasta koirasta on ison pennun kasvaminen uusi juttu. Paljon olen lukenut siitä kuinka ison koiran kanssa on varottava liikunnan kanssa, ettei nivelet ja luusto liikoja rasitu. Ei liian pitkiä lenkkejä! Ei hihnassa kävelyä! Ei asfaltilla kävelyä! Paljon vapaana liikkumista koiran ehdoilla! 

Just näin, heeeelppo juttu.

Kukahan nää jutut on ajatellu. Ja missähän tää henkilö on asunut? Ei ainakaan kaupungissa.

Niin, kaupunki ja koiran vapaanapito.




Yleisen järjestyksen ja turvallisuuden säilymiseksi koiran omistajan tai haltijan on pidettävä koira taajamassa kytkettynä.


Sekin vielä!
Veikkaan etten oo ainoa koiranomistaja, joka tuskailee asian kanssa. Missä liikkua pennun kanssa vapaana? Kaikilla ei ole mahdollisuutta pakata koiraa autoon ja hurauttaa hevonkuuseen päästäkseen metsään, jossa koiran voi turvallisesti päästää irti.  Minulla on sillä onnellinen tilanne, että tuossa lähellä sattuu olemaan pieni metsikkö, jossa on kivoja polkuja, joissa koiran voi päästää irti. Näin talvella Jyväsjärven jäälläkin on ollut hyvä pitää koiraa irti, mutta eipä sitä mahdollisuutta kesällä ole. Kaikilla ei varmasti ole mahdollisuutta edes näihin. 




Mitenkäs sitten se riittävä liikunta. Ei liian pitkiä lenkkejä! Mikä on liian pitkä lenkki? Mitataanko se matkassa vai ajassa? Mitä on liikkuminen pennun ehdoilla kun virtaa riittää vaikka mihin, ennemminkin minä tuon vauhtia jarrutan ja väsyisin ennemmin. Niin se vaan on, että kaupungissa pennun kanssa pakostakin joutuu tehdä myös niitä hihnalenkkejä. Jali kun varsinkin on valtavan aktiivinen ja huomaa kyllä selvästi jos tuo ei tarpeeksi liikuntaa ole saanut. Ja kun asunto on pieni niin sen liikunnan on tultava siellä ulkona. Niin, lenkillä. Tarviiko edes mainita asfaltista?



 Mutta onhan meillä vielä koirapuistot! Niin, koirapuistot. Lähimpään koirapuistoon on jokusen verran matkaa. Juurikin sitä asfalttipäällysteistä jalkakäytävää pitkin ja vielä hihnassa. HUI! Enkä usko, että koirapuistossa riekkuminenkaan hyvää luustolle ja nivelille tekee. Täysiä juoksemista, tiukkoja käännöksiä, riehumista, painimista.

Niin että kotiinko tässä pitäisi jäädä tai pumpulin päällä kävellä ettei nivelet ja luusto liikaa rasitu?
Mun maalaisjärki vaan uskaltaa väittää, ettei koira liikunnasta voi rikki mennä. Säännösteleekö ne sudet jollainlailla liikkumistaan pentuina? Vai ollaanko me jalostamisella vaan menty siihen, ettei suurempien koirien luusto yksinkertaisesti kestä? Eikö asialle sitten pitäis tehä jotain? (Muistutan nyt vielä, että tää on tosiaan ensimmäinen vähän isomman rodun edustaja enkä näihin asioihin vielä ehkä tarpeeksi ole perehtynyt. Näin maalaisjärjellä tosiaan pohdin.)

Siinä oon samaa mieltä kyllä, että liikkumisen pitäisi olla monipuolista ja alustan vaihtelevaa, asfaltilla nyt ei ihmisenkään tee loppujen lopuks hyvää kävellä. Ja vapaana juokseminen nyt on varmasti koiralle kun koiralle parempi vaihtoehto kuin hihnassa kulkeminen.

Kasvattajakin mulle sanoi, että anna mennä vaan, kyllä tuon kans liikkua uskaltaa!

Silti joku pieni ääni kolkuttelee päässä, että mitä jos kuitenkin onnistun rikkomaan tän koiran liikuttamalla liikaa? Ei vara venettä kaada?!

27 maaliskuuta 2012

Ketuttaa

Tänään oli huono päivä. Ärsytti jo valmiiks ku yliopistolta kotiin tuliin eikä ärsytystä helpottanut kotona tämä näky:

Eikä muuten oo eka rikkinäinen astia


Mitään en oo tehny

Mä en ees viittiny ottaa kuvaa eteisen järsitystä jalkalistasta... Oli laittanu webbikameran kuvaamaan mitä tuo hommailee yksinollessaan, eikä todellakaan ollut kivaa katottavaa. Tiskipöydällehän tuo hyppii ja sieltä tiputtelee kaiken mihin yltää. Tylsäähän tuolle yksinollessaan tulee, nukkuu kyllä nätisti suurimman osan ajasta, mutta siitä kun herää sitten niin pitää jotain tekemistä keksiä.

Kyllä tuli lenkillä purettua ärsytystä tuohon ihan kunnolla nykimällä turhaan hihnasta ja kiukuttelemalla.  Hihnassahan tuo ei aina osaa kulkea fiksusti ja tuntui että tänään oli entistäkin huonompi päivä (tosin ei se paljon vaadi kun on jo valmiiks ärsyyntyny). Suuntasinkin suosiolla metsään, jossa sain päästettyä tuon irti ja huoahdettua itsekin.





Mutta voiko tuolle kauaa olla vihainen kun metsässä tuo ei kauas minusta mene ja vähän väliä tarkistaa, että mä oon mukana. Ja pienestä hihkasusta tulee luokse. Video on eiliseltä lenkiltä ja yllättävän monesti sain hihkua, yleensä oikeasti riittää kerran Jali huutaa niin koira on pää kolmantena jalkana paikalla.
Voi kun osais ottaa asiat stressittä ja ärsyyntymättä niin kuin koirat!

24 maaliskuuta 2012

Debyytti

Sain kameran porukoilta elikkä kuvia tiedossa :) Poikkeuksetta lähes jokainen ohikulkija, on kehunu Jalin väritystä (jos ei lasketa pikkutyttöä, joka huudahti äidilleen "onpa likainen koira!"): "ootpa harvinaisen sievä", "kyllä mä tämmösen voisin ottaa ku on enemmän pilkkuja", "onpa nätti väritys". Mä oon iteki ihan rakastunu Jalin pilkutukseen, olkoonkin, ettei tuo mikään näyttelytähti tuu olemaan. Varsinkin selän päällä tuolla on aivan liikaa pilkutusta liian lähekkäin.

  Yhdennäköisyyttä havaittavissa?





 Meiän vakiolenkkipaikan lopussa on metalliportaat jotka on tällä hetkellä Jalin vihollinen nro1. Ei niitä tohdita alas tulla hurjista houkutteluista huolimatta.  
Lenkin jälkeen väsyttää


19 maaliskuuta 2012

Minkä taakseen jättää...

Mulla oli tänää aikanen aamu ja kun en mikään aamuihminen oo niin jäi aamulla lenkki vähän pikaiseksi. Ja tänään oli myös pitkä päivä yliopistolla, joten Jali joutui olemaan pidemmän aikaa yksin kotona kuin yleensä. Noh, tylsähän sitä pienelle aktiiviselle dallupojalle sitten selvästi tuli...

Yleensä vastassa on ollut haukotteleva pentu, mutta tänään vastassa olikin vaatekaapin sisältö lattialle levitettynä. Eihän ne oo pirskeet eikä mitkään ilman musiikkia, sen Jali oli hoitanut laittamalla radion päälle. Ei siinä mitään, nämä mä vielä kestin kun mitään vaatteita ei ollu revitty eikä mitään rikottu. Mutta ei siinä vielä kaikki, keittiössä odottikin kaamea yllätys kun hellan levy hohkasi kuumuutta! Poika oli saanut levyn käännettyä kutoselle ja tiputellut tiskipöydältä astioita (nyt selvis miks mä aikanaan yo-lahjaksi satuin saamaan kaks samanlaista Heljä Liukko-Sundströmin "Ylioppilas" mukia, se toinen odotti selkeesti tätä päivää). Onneksi levyn päällä ei ollut jäänyt mitään ja selvisin säikähdyksellä. Mutta tulipa kiire kauppaan ostamaan liesisuojaa. Voi levollisin mielin seuraavan kerran lähteä kotoa...

Tarinan opetus: älä jätä aamulenkkiä viime tinkaan, älä varsinkaan torkuta!.

17 maaliskuuta 2012

Se Ensimmäinen

Kun mulla ei vieläkään oo kameraa käytössä niin tehdään kuvapostaus mun elämäni koirasta Pikistä. Piki oli naapurin dalmatialaisen ja porukkoitten mäyräkoiran vahinkolapsi, aikamoinen sekoitus siis! Siitä tuli täysin minun koirani, vaikka alunperin siitä piti tulla koko perheen koira. Minä sain viedä Pikiltä vaikka kananpojan suusta (ja veinkin, poika oli ahneuksissaan kova varastelemaan), muille puolusti turhan hanakasti aarteitaan.

Ensimmäistä päivää kotona
Täydellinen Piki ei missään nimessä ollut, isältään poika oppi vieraille haukkumisen ovella, hihnassa mentiin usein turhalla vauhdilla ja kun poika muutti mukanani kaupunkiin oli hällä myös remmiräyhyyttä kun eihän siellä maalla koiraohituksia tullut harjoteltua. Pientä eroahdistustakin löytyi. 

Pentuaikansa Piki asusteli siis maalla ja sosiaalistaminen jäi vähän heikolle, mutta siitä huolimatta toisten koirien kanssa tultiin vallan hyvin toimeen koirapuistossa. Remmiräyhyydessäkin edistyttiin älyttömän hyvin. Pikin kanssa pystyi menemään minne tahansa, aina mukaan oli lähdössä reipas ja iloinen koira joka ei turhaan hätkähdellyt.
Junnuna
Pikin kanssa tein tosiaan melko paljon virheitä, mutta hyvin Piki antoi niitä anteeksikin. Nopeana oppimaan (ja ahneena) Pikille oli helppo opettaa kaikenlaisia temppuja ja kotitokoilua. Piki jäi auton alle ja menehtyi matkalla eläinlääkäriin minun syliini. Melkein 4 vuotiaana, aivan liian aikaisin. Elämäni kamalin automatka.
Isä ja poika


Maailman paras koira!










Nuku rauhassa pikkuinen, hirveä ikävä!






Tarvitseeko edes kertoa miksi minulle on tullut dalmatialainen? 

15 maaliskuuta 2012

Purkautumista

Nyt on pakko vähän purkaa. Olin eilen sitseilemässä, joten Jali oli illan yksikseen (veli kävi kyllä käyttämässä illalla ulkona). Ei siinä mitään, tuo osaa olla ihan nätisti yksin, mitä nyt kenkätelinettä on vähän maisteltu (puinen halpishäkkyrä, jonka muutenkin vois heittää menemään) ja kenkiä kanniskeltu. Sitseille armas siskoni lainasi uudet kauan himoitsemansa nahkabootsit. Voittekin ehkä arvata mihin tää kaikki johtaa?

Palailin sitten yöllä kotosalle ja kaaduin suoraan sänkyyn, mitä nyt pikaisesti tarkastin, ettei koira ollut tehnyt mitään ilkeyksiä, ei ollut. Mutta. Aamulla herätessä lattialla oli epämääräisiä "jotain". Se jotain oli siskon kengän kannan palasia, koko kanta oli täysin syöty! Sisko tappaa mut. Mä ajattelin olla epätoivonen ja käydä näyttään tuota kenkää ensin suutarilla jos sen kuitenkin vois pelastaa...

Mut siis joo. Jalin mielestä mä en selvästikään saa käydä viihteellä. Tuohan selkeesti hakee huomiota tekemällä pahuutta. Esimerkiksi jos istun koneella ja teen jotain koulujuttuja niin poika joko hyppii sängylle (mitä ei saa tehdä) tai hakee kenkiä ja kantelee niitä ja jos ei kantelu riitä huomion saamiseen niin sitten niitä aletaan maistella (näin veikkaan yölläkin käyneen)... Ja tästähän se saa itsessään palkinnon kun minä puutun asiaan, muttakun en mä voi sen antaa siinä sängyllä makoillakaan tai niitä kenkiä purra. Mä oon vähän pihalla miten mun pitäis siis toimia.

Huoh, joko mä kerroin, että mun sisko tulee tappaan mut?

13 maaliskuuta 2012

Erään pannan loppu

Semmonen aamulenkki. Törmättiin ensin kahteen vanhempaan naisihmiseen, jolla toisella oli hihnan päässä (ilmeisesti) kääpiösnautseri. Jalihan on aina ihan innoissaan uusista koiratuttavuuksista, joten siinä sitten hetken pyöriskeltiin. Kun sitten yritettiin jatkaa matkaa sanoikin kasvattajalta saatu solkipanta naks ja koira juoksee takaisin uuden kaverinsa luo. Onneksi lähellä ei mennyt autoteitä eikä Jali lähtenyt mummojen luota mihinkään. Mutta kyllä säikähdin! Ei onneksi oltu kaukana kämpiltä, joten takaisin kotia kohti vaihtamaan varapantaan, nätisti tuo seurasi vapaanakin kotiin.

Aamulenkkisuunnitelmat muuttui sitten täysin ja otettiinkin suunta kohti eläinkauppaa (johon onneksi matkaa ehkä vähän yli 1km) ja lähdettiin ostamaan kunnon panta. Taas sai olla kyllä ylpeä pojasta, niin nätisti eläinkaupassa istuttiin ja soviteltiin pantoja! Hieno poika :) Nyt on uutukainen Jokken nahkapanta kaulassa, toivottavasti tuo nyt kestää kun oli kalliimpi kuin mitä lähdin hakemaan.

Samaisella lenkillä tänään törmättiin snautserin lisäksi vapaana olleeseen jättiläismäiseen punaiseen gordoninsetteriin (komeita koiria!), joka onneksi olikin ihan kiva kaveri ja tämän jälkeen pikkuruiseen whippetiin, joka ei ihan mielissään Jalin häsläyksestä ollut. Kiva että tuo kuitenkin vähän osaa suhteuttaa riehumisiaan kaverin kokoon ja häntä heiluen ollaan tutustumassa jokaiseen. Vähän rasittavaa kyllä, että jokaisen koiran luo olisi päästävä, vois olla hyvä rajotella siis vastaantulevia, ettei me aina tulla tervehtimään.

11 maaliskuuta 2012

Koirapuistoilua

Ulkona paistoi aurinko ja mittari näytti plusasteita, mainio sää siis lähteä koirapuistoon! Eikun koira hihnan päähän ja matkaan. Toiveissa olisi, että tuo pysyisi ns. koirapuistokoirana koko ikänsä, eikä murkkuilun jälkeen alkaisi valikoimaan koiraseuraa. Vielä ainakin tullaan hyvin toimeen kaikkien kanssa ja mieluummin väistetään kuin ryhdytään rähinään.

Puistossa oli mukavasti porukkaa ja juoksuseuraa. Jali ihastui varsinkin erääseen suurikokoiseen belgianpaimenkoira urokseen, vaikka se antoikin välillä melko kovaa palautetta Jalille selkään hyppimisestä (hyvä vain että antoi!). Jali ei ollut moisesta moksiskaan vaan jatkoi puuhiaan. Omistaja sanoikin, että ei tuo yleensä pennuille noin kovasti sano, mutta kai se sitten huomasi, että tuo ei vähästä hätkähdä :D Itsevarmuutta todellakin Jalilta tuntuu löytyvän, välillä ehkä liiaksikin. Toivottavasti tuo ei tuota myöhemmin ongelmia...Toisaalta mieluummin näin päin kuin arka koira, joka hätkähtelee kaikkea mahdollista.

Korvathan tuolla on kateissa puistossa kun kaikki muu on niiiiin paljon kiinnostavampaa kuin omistaja. Mutta eipä tuolta hirveästi vielä voi mitään vaatiakaan näin viikon minulla olon jälkeen ja koirapuistossa nyt saakin vähän ottaa ilon irti vapaanaolosta.
Huomaa kyllä kuinka tuo rakastaa juoksemista ja eipä sitä näin kaupungissa hirveästi muualla voi harrastaakaan. Eikä minusta ole samallalailla juoksuttaan kuin lajitovereista. Loppupäivän minulla olikin melko väsynyt koira, on nuo koirapuistot kivoja :)

10 maaliskuuta 2012

Paikallisliikennettä ja kaupunkimatkailua

Jalilla tuntuu pääkoppa olevan kunnossa eikä tuo tunnu arastelevan hirveästi mitään. Vai kuinka moni pentu olisi heti palannut tutkimaan hihnaan sotkeutunutta perässä kolisevaa lumikolaa omasta aloitteestaan? Mä jo ajattelin, että hirveät traumathan se tapahtuneesta olisi saanut, mutta vielä mitä. Niinpä päätin tänään lähteä vähän avartamaan maailmaa ja testaamaan julkisilla kulkemista ja kaupungin vilinää.

Yllätys olikin kun linja-auto oli pelottava kapistus eikä sisälle tohtinut millään tulla! Kiitos kärsivälliselle ja ystävälliselle bussikuskille, joka jaksoi odottaa temppuilevaa dallupoikaa. Bussiinhan asti me ei kuitenkaan koskaan päästy, nakkihoukutteluista huolimatta. Toiseen kertaan.

Onneksi matka keskustaan ei ole pitkä, joten mehän lähdettiin sitten tallustamalla. Osa matkasta kului vapaana jäätä pitkin (miten mä rakastankaan Jyväsjärveä!) ja nätisti tultiin käskystä aina takaisin. Kerran meinasi lähteä yhden miehen perään, mutta onneksi kääntyi viime hetkessä takaisin.

Keskustassa oli vilinää ja varsinkin kaikki teinit tuntuivat parveilevan keskustassa juuri siihen aikaan. Nätisti Jali kulki hihnassa, mutta selvästi haki turvaa minusta, sen verran pelottava väenpaljous oli. Ei onneksi ihan lukkoon mennyt, mutta selkeästi saadaan väenpaljoudessa liikkumista harjoitella, että kulku vähän rentoutuisi. 

Sen verran oli jännittävä päivä tänään, että jaloissa makaa rättiväsynyt koira. Anteeksi postaus ilman kuvia, kamera on lainassa porukoilla :)

Ps. Onneksi en omista turkkikoiraa, mä en kestäis näitä rapakelejä...

08 maaliskuuta 2012

Dallu tuli taloon

Olipa kerran viikonloppu, jolloin Apulasta bongasin ilmoituksen 5kk vanhasta dalmatialaisuroksesta, joka etsi kasvattajalla kotia. Tästä kaksi päivää eteenpäin ja Jali olikin jo kotiutunut :)

Tässä blogissa kerron Jali-pojan arjesta ja kommelluksista.