Muistoja

Piki haettiin meille naapurista jouluna 2006. Sitä ennen oltiin ahkerasti käyty naapurissa pentuja pallottelemassa, mutten muista että varsinaisesti pentua oltaisiin kinuttu. Jäljellä oli kaksi pentua josta valita, lähes täysin musta, sekä musta valkoisella viirulla. Jostain syystä se musta lähti matkaan ja isän ehdotuksesta se nimettiin Pikiksi. Se oli äärimmäisen kiltti ja helppo pentu, joka ei tainnut koskaan tehdä suuremmin tuhoja.

Pikistä tuli aika nopeaa "mun koira" vaikka se olikin perheeseen yhteiseksi otettu. Se haki aina kesäisin ulkoa pyykkinarulta minun vaatteita kun olin pois kotoa, kantoi ne rappusille tai sisälle ja nukkui niiden päällä. Kenenkään muun vaatteet eivät kelvanneet.

Pikin piti aina päästä nukkumaan sängyssä peiton alle. Se tökki kuonollaan jalkoja niin kauan, että nostin peittoa ylös, että Arvon Herra pääsi kömpimään lämpimään. Se nukkuikin melkein aina jaloissa "lusikassa" hautautuneena peittoihin. Välillä vain kuononpää pilkisti peittojen alta, välillä koko koira oli peittojen uumenissa.

Kun minulla oli kurkku kipeänä, Piki tuli nukkumaan kylkeeni niin, että asetteli pään kaulani päälle. Siinä olikin juuri Pikin mentävä kuoppa. Ei se koskaan ennen niin ollut nukkunut.

Piki lällätteli monet kerrat minulla kun otin hihnaa esiin. Arvon Herra ei olisi millään halunnut takaisin hihnaan. Pikiä oli onneksi helppo pitää vapaana vaikka riistaviettiäkin jonkun verran löytyi. Komea ajohaukku vain kuului kun Piki jonkun perään karkasi. Koskaan en kyllä muista, että olisin koirasta huolissani ollut näillä reissuilla ja pian se aina takaisin tulikin.

Pikin kanssa naksuteltiin ja tein jotain kotitokon tapaista. Se oli hirmu etevä tarjoamaan asioita ja hyvin ahne, joten temputtelu oli helppoa. Muistan miten tyytyväinen olin itseeni kun sain Pikille opetettua paikallamakuun niin, että itse käyn hakemassa tien toiselta puolelta postin ja koira pysyy pihalla paikoillaan. Jotain seuraamisen tapaistakin sen kanssa tein, mutta lähinnä keskityttiin temppuiluun. Kuten yllä olevasta kuvaparista saattaa huomata, ei minulla ollut mitään käsitystä oikeasta tokosta, siinä se nätisti kököttää "perusasennossa" oikealla puolella :D Muistelisin, että viimeisenä kesänä opetin Pikin sheippaamalla hyppäämään vuoderahin päälle ja menemään läpi meillä olleesta lasten leluputkesta pelkällä käskysanalla ja kunnon etäisyydellä.

Kun sain Jyväskylässä opiskellessani yksiön, muutti Pikikin vihdoin Jyväskylään. Kauaan ei ehditty yhdessä Jyväskylän polkuja talloa, mutta Piki sopeutui kaupunkikoiraksi varsin mallikkaasti vaikka olikin elänyt oikeastaan koko elämänsä maalla. Ei sitä muutos (tai mikään muukaan) stressannut pätkääkään. Ainoastaan pientä eroahdistusta ja ääniin reagoimista oli havaittavissa ja sainkin Koasilta lainaan sitruunapannan, joka toimi Pikille hyvin.

Pikin sisko Pikku elää ja porskuttaa vielä hyvissä voimin emänsä kanssa, muista sisaruksista en tiedä. Pikin isä Lakukin puksuttaa menemään ikään nähden hyvissä voimin 15 vuoden ikäisenä. Piki vain ei saanut nähdä viidettä kesäänsä.

Maailman kaunein seropi!

Pentuvaroitus!

Sanni heitti meille haasteen.

"Ideana on laittaa kuvia koiran vauva-ajasta ja mahdollisesti kertoa millainen tapaus koiruus oli ikänsä suloisimmassa vaiheessa. Voit myös kertoa hassuja/hölmöjä tapoja mitä koira omisti pentuna, mistä se kasvoi yli ja mitkä tavat sillä ovat edelleen. Sitten haastetaan 3 muuta koiramaista blogia, joiden blogissa käydään henkilökohtaisesti ilmoittamassa haasteesta."

Ja sehän tuli jollainlailla oikeaan saumaan, koska Jali sai hetki sitten pikkuveljen:

Tarkkasilmäiset huomaavat kuvassa
myös Jalin

Ei, en ole hommannut pentua. Se on siskon welsh corgi cardigan penne Frodo, jonka lapsenvahtina oltiin Jalin kanssa pari päivää. Jali ei vielä oikein pennulle lämmennyt, oli vissiin liian äänekäs ja liikaa teräviä hampaita. Eiköhän noista kuitenkin leikkikaverit tule kun pentu vähän kasvaa (ja viisastuu). Ei tullut pentukuumetta, pikemminkin muistin taas miksen pentuajasta tykkää. Jali tuntui niin vanhalta ja viisaalta kun tuohon piraijaan vertasi! Mutta onhan se kyllä syötävän söpö!

Mutta asiaan. Jalin pikkupentuajoistahan mulla ei oo juurikaan tietoa, joten tämä rajoittuu nyt Jalin pentuaikaan kasvattajalta minulle saapumisen jälkeen eli noin 5kk ikäisenä. 

Ensimmäinen tapaaminen Jalin kanssa kuvaa Jalia itse asiassa melko hyvin. Koira, joka ulkona ei antanut rapsuttaa itseään, mutta kun käveltiin sisälle tuli haistelemaan takaapäin kättä ja sisälle päästyään parkkeerasi jalkojen päälle rapsutettavaksi ja jäi siihen. Semmoinen on Jali. Pikku-Jali, joka jäi mutisematta mulle, vaikka kasvattajat lähtivätkin pois eikä itkenyt perään. Ilmeisesti totesi vaan, että tässä mä nyt olen ja tänne mä nyt jään.

Jali, joka otti lemppareikseen kaikki ihmiset, jotka lähipäivien aikana tapasi mm. pitkänhuiskean velipoikani, jonka olisi voinut olettaa pelottavan pientä dallupoikaa. Pikku-Jali, joka tunnistaa ensimmäisen tapaamisen jälkeen kaverini jo kaukaa ja antaa aina samanlaiset peppuheilutukset joka tapaamisella.

Pentuaikana selätettiin jonkun verran mörköjä. Muistan, miten nuo metalliportaat oli ylitsepääsemättömän kammottavat ja sai pienen dallupojan parkkeeraamaan portaiden yläpäähän asenteella minähän en näitä alas tule!

Vieraat ihmiset vähän välillä jänskätti ja mm. mätsäreissä koitettiinkin käydä käpälöitävänä mahdollisuuksien mukaan. Uusissa paikoissa oli aina vähän hämillään, mutta kaikesta selvittiin. Toisaalta olen kirjoittanut Jalin pentuaikana blogiin näin: "Ihmiset on kivoja, varsinki jos ne jää rapsutteleen. Vieraiden ihmisten kenkien/jalkojen päälle on jostain syystä hirmu kiva parkkeerata istumaan. Saattaa riekkua ja kutsua leikkiin ihan ventovieraita ohikulkijoitakin." Jalissa on edelleenkin nämä kaksi puolta; toinen joka innoissaan on menossa tutustumaan uusiin ihmisiin ja se toinen, joka väistää kosketusta. Utelias, mutta pidättyväinen. Minä saan kyllä tulla tutustumaan sinuun, mutta älä koske minuun ilman lupaani. Ehkei pienenä päässyt tutustumaan tarpeeksi erilaisiin ihmisiin ja paikkoihin? Paras sosiaalistumiskausihan oli jo auttamatta ohi pojan minulle saapuessa.

Vähän jänskättää, mutta kyllä me selvitään!

Toinen jänskätys oli linja-auto ja siitä lähtevät kummalliset äänet. Niinkuin muissakin jännityksissä, ongelma oli niin kauan kunnes asia todettiin vaarattomaksi. Nykyään metalliportaat ei tuota mitään ongelmaa ja Jali matkustaa julkisilla hyvinkin mielellään. 

Jalin pentuaika oli oikeastaan mulle tosi helppo. Muutamat pissat muistan siivonneeni, mutta tuossa iässä Jali oli jo oikeastaan lähes sisäsiisti. Se oli hyvin kiltti ja sisällä hyvin rauhallinen. Yksinjäämisessä suurin ongelma oli tiskipöydälle hyppiminen ja pieni askarteluinto silloin tällöin. Mitään kallista se ei koskaan tuhonnut, kallein taisi olla siskon uudet nahkakengät, joiden kanta maistui pilkulle erinomaisen hyvin. Jalia uskalsi hyvinkin pitää vapaana ja luoksetulo oli melko varmaa. Ja olihan tuossa jo pienenä semmoista tietynlaista kontaktinhakua, vaikken sitä osannut siinä määrin vahvistaa ja hyödyntää kuin olisi kannattanut. Se oli supernopea oppimaan, mutta kovin häiriöherkkä eikä oikein jaksanut keskittyä enkä aina oikein osannut sitä motivoidakaan.

Toiset koirat on ollut Jalista alusta asti ihan pop. Miten me (edelleenkin) ollaan taisteltu tarviiko niitä muita koiria mennä tervehtimään. Toisaalta onneksi tämä (edelleenkin) tulee kaikkien kanssa pääsääntöisesti tosi hyvin juttuun.

Pääsin pentuaikana oikeasti tosi helpolla kun se pahin vaihe oli tuohon ikään mennessä varmasti jo ohitettu. Ei haittaa yhtään!

Laitetaas muutama kuva myös Pikin pentuajoilta kun Pikkelssistä löytyy jopa jokunen pikkupentukuvakin:

Pikikin oli ehkä maailman helpoin pentu. Mun muistikuvien mukaan se oppi sisäsiistiksi tosi nopeaa. Maalla se sisäsiistiksi opettaminen oli kyllä hyvin helppoa. Se oli tosi rohkea pentu, eikä sen maailmaa järkyttänyt mikään. Se oli ahne, nopea oppimaan, sosiaalinen, mutta kuitenkin "yhden ihmisen koira". Aika on ehkä kullannut jo muistot, mutta en muistais, että se ois koskaan tuhonnutkaan mitään? Piki oli Jalin tapaan myös perusluonteeltaan hyvin kiltti ja rauhallinen.

Minä jatkan pilkkuteemalla ja haastan haasteeseen mukaan blogit
Pilkkupojat
Täplien viemää
Idioottilasten matkassa

Haastetta pukkaa

Sanni heitti haasteen :)

1. Miten sinusta tuli koiraihminen?

Meillä on ollu aina kotikotona koiria. Ajokoiria ja mäyräkoiria. Jos on kasvanu koirien kans niin voiko olla olematta koiraihminen? Ensimmäinen "oma" koira oli seropi Piki, jonka piti olla koko perheen koira, mutta josta loppujen lopuksi tuli täysin mun koira. En mä osaa olla ilman koiraa.

2. Millä perusteella valitsit koirarotusi?

Kun Piki kuoli niin mä mietin vähän isompaa koiraa ja semmosta kaikkeen harrastamiseen sopivaa. En mä mitään ferraria halunnu vaan koiran, jonka kans voin opetella lisää koiraharrastamisesta. Rodun piti olla pääsääntösesti terve ja rakenteen liioittelematon, semmonen koiran näkönen koira. Mun silmä on tottunu luppakorviin niin mulle dallu on hyvinkin peruskoira. (Toisaalta mietin sillon myös esim welsh corgia mikä on ehkä aika kaukana "peruskoirasta" :D) Niin ja turkin piti olla helppohoitoinen eli mieluiten siis lyhyt. Mä muistan kun mä mietin rotua miten mä aina jostain syystä palasin dalmatialaiseen vaikka välillä hylkäsinki sen "liian vaikeena". Kai siinä rodussa sitte joku kolahti. 

Dallua tuli katottua "sillä silmällä" jo Pikin aikana, jos joskus Pikille kaverin hommais. Olin itseasiassa Marnellin kenneliinki törmänny etsintöjeni aikana kun etin lähellä olevia kenneleitä. Mä ehkä uskon hitusen myös kohtaloon, että just kun pitkästä aikaa selailin Apulaa, pisti silmään ilmoitus junnudalmiksesta joka etsii kotia kasvattajalla Jyväskylässä. Ja mulla sattu olemaan semmonen elämäntilanne, että koira sopis. Ja kun se koira sattu olemaan vielä sen näkönen mitä olin pienessä mielessäni kuvitellut. En siis ollu aktiivisesti ettiny koiraa, mutta minkäs teet kun on välillä vähän impulsiivinen tekeen päätöksiä...

Saattaa kuulostaa joidenki korvaan riskialttiilta kattoa koira Apulasta, ottaa samana päivänä yhteys kasvattajaan ja saada seuraavana päivänä koira kotiinsa :D Ja kun kyseessä ei ollu ees pieni pentu vaan melkeen puol vuotias junnu, viimesenä pentueessa jäljelle jääny. Ei sillon (ööö, vuos sitte...) tullu ihan hirveesti katottua sukutauluja ja yhdistelmää (mitä nyt sen verran että molemmat vaikutti terveiltä, mitä nyt isällä C-lonkat mutta muuten ok) kun en niistä oikeestaan mitään sillon tajunnu. En tarttenu näyttely- tai harrastustykkiä, jotenka mun vaatimukset ei ollu hirveen suuret. Ehkä se pari vuotta koirattomana teki tehtävänsä ja riitti kunhan sillä on neljä jalkaa ja kaks korvaa (olkoonki ettei se toisella kuule mitään).

Mutta ei, en oo katunu. Seuraavan koiran kans saatan miettiä asioita ehkä hitusen tarkemmin (ellei kohtalo puutu aikasemmin peliin...).

3. Leikitään, että ottaisit uuden koiran ja se ei saisi olla samanrotuinen kuin koirasi, minkä ottaisit?

Mä oon lähiaikoina löytäny itteni ettimästä tietoa mudeista... 

4. Miten hemmottelet koiraasi?
Apua, en varmaan mitenkään :P Tai no, saa se joskus tommosen kasvishammasharjapuruluun :D Ja pitkät vapaanaolo lenkit on sille tietyllä tapaa hemmottelua. Ja koirapuistoilu.

5.Ikimuistoisin hetki koirasi kanssa?

Hmm, vaikee. Jali on kuitenki vielä nii nuori ja ollu mulla vasta vuoden. Ehkä parhaiten on jääny mieleen ne kerrat kun Jali on vapaana, näkee toisen koiran ja tulee silti kutsuttaessa luo. Negatiivisessa mielessä ikimuistosin hetki oli varmaan se kun tolta löyty uraattikiteitä.

6. Mistä olet luopunut koirasi takia?

Emmä tiiä luopunu. Tottakai vapaa-aikaa täytyy miettiä vähän koiran ehdoilla ettei tuu liian pitkiä yksinoloja, mutta ei se mua haittaa. Rahan käyttöä on joutunu kans ehkä jonku verran miettiä, mutta mä en oo koskaan ollu hirvee tuhlaileen. Ihan turhaa miettiä mistä on joutunu mahdollisesti luopumaan kun koira antaa niin paljon. 

7. Paljonko käytät keskimäärin rahaa koiriisi kuukaudessa?

Jalsuukkerin ruokaan menee tällä hetkellä kuukaudessa melkein 100e. Siihen päälle sitte eläinlääkärikäynnit, lääkkeet, lelut... Parempi ku ei oikeesti aattele paljon sitä rahaa kuluu.

8. Mitkä ovat tavoitteesi koiriesi kanssa?

Lyhyellä tähtäimellä saada yhteistyötä paremmaks, löytää koiralle motivaatiota ja saada tekeminen paremmaks myös häiriössä. Pysyä terveenä!! Pidemmällä välillä agilityä ois kiva päästä myös joskus kisaamaan ja ehkä tokossa se TK1 ois ainaki kiva ja BH.

9. TOP 5 kauneimmat koirarodut (eikä tarvi olla sellaisia, joita välttämättä itse ottaisit)

Huijaan vähän ja ilmotan osan tällee ulkonäköryhmittäin kun en osannu valita :D Monissa roduissa on kivoja yksilöitä (esim suomenlapinkoirasta tää on kivan näkönen, mut taas tän tyyppiset ei iske ollenkaan), mutta yritin katella semmosia joista suurin osa koirista on mun silmään kivan näkösiä. Ei oo järjestyksessä ja joku kaunis rotu varmasti unohtu!

-Vinttikoirat: Erityisesti saluki, unkarinvinttikoira...

-"Susimaiset" rodut: siperianhusky, saarloos wolfhond, ceskoslocensky vlcak.. Tähän ulkonäköluokkaan kuuluu muuten myös jämtlanninpystykorva

-Pitkäkarvainen collie 

-Rhodesiankoira
-Pinseri

10. Milloin koirasi on onnellisimmillaan?

Ehdottomasti sillon kun se saa juosta vapaana! Koirakaverin kanssa tai ilman.

11. Miten motivoit koiraasi?'

Ai että miten motivoin koiraani niin että se motivoituu? :D Nälkälakko ja broileri on ehkä tähän mennessä ollu toimivin yhdistelmä. Lelukin toimii välillä oikein kivasti. Ylipäätään ton motivoiminen on joskus vähän jos nyt tuulet ja taivaankappaleiden asento on kohdillaan...

(Kattelin vanhoja kuvia. Välillä harmittaa ettei Jalista oo pikkupentukuvia)

En tässä vaiheessa haasta ketään :)

Pilkkuja, pilkkimistä ja puomikontakteja

Me palailtiin eilen takas arkeen ja Jyväskylään. Vaikka maalla oliki mukavaa nii ihan kiva silti tulla tännekin takasin.

Pilkku tosiaan sai paaaaljon uusia ihmiskontakteja kun äitillä oli viiskymppiset ja talo oli sukulaisia täynnä (oisko meitä ollu 18 henkeä). Jali oli oikeasti tosi nätisti! Toisaalta on kyllä älyttömän mukava, että tuo on enimmäkseen välinpitämätön vieraita kohtaan niin ei tartte koko ajan olla vahtimassa onko se taas vieraiden kimpussa. Pikillä kun oli tapana rynnätä nylkyttämään joidenkin vieraiden (varsinkin naisten) jalkoja, mikä oli kyllä varsin rasittavaa... Jali oli oikeesti kivan huomaamaton ja enimmäkseen nukku omalla paikallaan jos ei mitään muuta puuhaa ollu.






















Pilkku ei ollu tosiaan suurimmaksi osaksi millään vaikka vieraita talossa kulkikin. Ainoastaan jotkut miehet sai aikaan väistöliikkeen ja pienen haukkukonsertin. Semmosta vuh, mä en oo ihan varma tohinko tulla haisteleen, vuh mä en luota suhun. Rapsuteltavaks uskallettiin kunhan mä menin viereen osottamaan ettei tartte pelätä vaikka se ihminen onki vähän isokokosempi ja möree äänisempi. Mä mietin muuten että voisko Jalia silmälasitki jotenki häiritä kun näillä kummallakin haukuttavalla oli lasit? En tiiä. Ei se kenellekään rapsuteltavaks ängenny, mutta anto kuitenki silitellä. Ylpeä olen pilkusta!

Mitä tässä tapahtuu? :D (huomatkaa mun muodikas pilkkipukeutuminen...)

Kairaaminen oli aika jännää!

Postauksen kuvat on otettu meiän pilkkireissulta kun käytiin porukalla pilkkimässä. Ainoan saaliin sai iskä, mutta mikäs sitä jäällä istuskellessa kun aurinko porottaa kirkkaalta taivaalta! Ja Jalilla oli kivaa :) 

Tänään meillä olikin sitten taas agitreenit. Alussa tehtiin taas keppejä (6) ohjureilla ja vitsit se tekee kyllä sairaan kivasti! Ei väliä miltä puolelta mä sen lähetän. Se on selkeesti hokannu mitä pitää tehä kun ei ees kertaakaan karannu namikupille vaan haki aina ne kepit vaikka vähän kauempaaki lähetin. Mun pitää oikeesti käyä tekemässä sen kans sitä pitkää sarjaa kun se tekee noin hyvin lyhyitä.

Keppien jälkeen hyppy-pituus-putki sarja. Ketjuttamalla viimisestä eli enste tehtiin pelkkä putki, sitten pituus, johon yhistettiin sitten putki jne. Teki oikeestaan tosi kivasti! Esteet oli toki helposti suorassa linjassa, mutta silti, irtos tosi hyvin aina seuraavalle esteelle ja meni lujaa! Ei toivoakaan että mä sen perässä pysyisin ku en tahtonu ees pelkkää putkea päästä yhtä aikaa sen kans palkalle :D 

Tehtiin edelleen lentäviä lähtöjä niin pysyy pilkun motivaatio paremmin. Mä en kyllä ymmärrä mikä siinä lähtöön jäämisessä mättää. Kävin tänään pikasesti aamulla hallilla ottamassa pelkkiä paikallaoloja yksittäisen esteen edessä ja se jäi ihan kivasti, mutta kun treeneissä sivussa tein samaa nii nousi melkeen aina ylös ja oli lähtemässä mukaan? Ottaako se sitte nii paljon häiriötä muista vai teenkö mä jotenki erilailla oikeissa treeneissä, en tiiä. Noh, täytyy käyä kyllä treenaamassa tuota paikallaoloaki hallilla nii josko se siitä vahvistuis.

Virallinen sangon kantaja (sangolla oli hurjan hauska leikkiä)

Tuon sarjan perään otettiin vielä yks toisto pussia. Jätettiin yhteen kertaan kun oli kuitenkin putkeen tehny tuon edellisenki sarjan. Ja sehän meni pussiin ilman mitään ongelmia! Vähän ehkä hitaasti kun huomas että pussin suu oliki kokonaan alhaalla, mutta pääasia ettei lähteny pakittamaan eikä kokonaan vauhti pysähtyny. Tais mennä ekaa kertaa näin ettei ensimmäisellä kerralla tarttenu pussin suuta raottaa.

...ja vartija

Ja viimeisenä otettiin vielä puomia. Tehtiin alussa puomin alulle pysähtymistä niin että Anna oli kontaktilla namittamassa ja mä aina käskytin kontaktille -> palkka->kutsuin luo -> käsky kontaktille jne... Mun mielestä teki kyllä superhyvin näin ekaks kerraks ja tuntu jopa älyävän mitä haettiin! Otettiin myös koko puomia ja loppupäähänhän se nyt jää ihan kivasti kontaktille. Vaikka taas jotenki ne kaikki jalat ei millään meinannu jäädä sinne kontaktille. Täytyy taas ottaa asiakseen takapään harjottaminen ku ei hetkeen olla sitä tehty.

Ihan kivat treenit oli! Se karkas vaan kerran ja kävi yhen treenaajaan laukusta hakemassa hanskat joiden kans piti käyä pienen kunniakierroksen tekemässä. Joo o, eikä ollu ees eka kerta, jostain syystä hanskat on vaa jotenki kivoja kuskata ja kai se sitte jotenki jo oppi että siellä laukussa semmoset saattais löytää *pyörittelee silmiään* (postauksen kuvistaki voi bongata hanskoja siellä ja täällä...) 

Läpivalaistu

(Kuvat tän päivän metsälenkiltä, aurinkooo!!)

Me käytiin tänää joukkotarkeissa kuvauttamassa lonkat, kyynärpäät ja selkä. Ai että mua jännitti, vaikkei nyt mitään syytä pitäis olla. Mentiin asenteella, että jos sieltä huonot tulokset tulee niin niillä mennään.

Mikä tää on??

Klinikalla poika oli häntä koipien välissä: iik ollaan eläinlääkärillä! Hirveesti se sai kaikilta kehuja ja ois saanu paljon rapsutuksia, mutta minkäs voit kun pelottaa! Sai hoitajalta erityismaininnan, että kiva ku se on noin hoikka ja lihaksikas poika, hieno koira! Onhan se :) Noh ei sitten muutakun nukutuspiikki kankkuun ja ootteleen että koira nukahtaa. Allekirjoittanut myöntää tässä vaiheessa olleensa herkkis kun koiralla alko pää nuokkua ja jalat pettää alta, tuli vaan niin elävästi mieleen kun Piki nukkui mun sylissä ikiuneen. Onneks sain koottua itteni ennenku hoitajat tuli eikä kukaan nähny...

Ei kuulema hirveen syvään uneen vaipunu ja hoitajalla oli kuulema vaikea saada lopussa kuvia kun poika alkoi sen verran heräillä ettei malttanu pysyä paikalla! Pääasia että ne kuvat kuitenkin saatiin. Voi että se oli raukka kun silmät seuras liikettä ja häntä vähän heilahteli, mutta ei kuitenkaan vielä jaksanu nousta ylös. Nopeasti virkos kuitenkin kun heräte pistettiin.

Namia tiedossa!

Niin ja ne alustavat tulokset. Eläinlääkäri arvioi lonkat A/B ja kyynärät 0/0! Sen verran mäki osasin kattoa, että toinen lonkka näytti vähän huonommalta, mutta muuten en osaa kyllä niitä tulkita, joten odotellaan sitä virallista tulkintaa kennelliitosta. Ja epävirallisina kuvina kaula-, rinta- ja lanneranka, jotka kaikki oli ok. Henna huokaisee tässä vaiheessa helpotuksesta! Hyvältä vaikuttaa. Eläinlääkärin mukaan ei ainakaan ollu mitään huolestuttavaa vaan lonkat ja kyynärät oli ihan siistit eli ei mitään nivelrikkomuutoksia ainakaan näkynyt, eikä selässäkään ollut mitään luutumia tai luupiikkejä tai vastaavia. Kyllähän se pientä mieltä tyynnyttää tietää, että koiralla on rakenne kunnossa jos sitä agilityäki harrastaa meinaa :)

Jälkiä

Koirasta voi jäädä näkyvämpiäkin jälkiä kuin muistot.

Sängyn nakertelua á la Piki

Pikin näkemys modernista tyynyn kulman muotoilusta (osa kunniasta kuuluu tosin mulle)

Vuoderahin päällisen alla on näkyvissä Pikin pesä















Kengän natustelua á la Piki...

...ja perässä jatkaa Jali (ihme kenkäfetissejä)

Tää kenkä on muuten tuttu tästä postauksesta 

Karvoja, karvoja. Ihanassa mustassa villakangastakissa, joka ei oo koskaan ees ollu kosketuksissa koiran kans...

Ekojen päivien yksinolo askartelua eteisen ovenkarmissa...

...ja jalkalistassa

Tämä hiuspanta on siirtynyt eläkkeelle ja toimii nykyään lähinnä naamanpesun avustajana

Osansa ovat saaneet myös niin kynsisakset, kuin mun ihanat Fiskarsit

On se hyvä että nämä jälkien jättämiset rajoittuu yleensä sinne pentuaikaan.

Onneks mä oon nykyään tosi tottelevainen
eikä moiset tuhmuudet kävis ees mielessä!
(valitettavasti kuva ei oo millään lailla lavastettu)