"Ideana on laittaa kuvia koiran vauva-ajasta ja mahdollisesti kertoa millainen tapaus koiruus oli ikänsä suloisimmassa vaiheessa. Voit myös kertoa hassuja/hölmöjä tapoja mitä koira omisti pentuna, mistä se kasvoi yli ja mitkä tavat sillä ovat edelleen. Sitten haastetaan 3 muuta koiramaista blogia, joiden blogissa käydään henkilökohtaisesti ilmoittamassa haasteesta."
Ja sehän tuli jollainlailla oikeaan saumaan, koska Jali sai hetki sitten pikkuveljen:
 |
| Tarkkasilmäiset huomaavat kuvassa myös Jalin |
Ei, en ole hommannut pentua. Se on siskon welsh corgi cardigan penne Frodo, jonka lapsenvahtina oltiin Jalin kanssa pari päivää. Jali ei vielä oikein pennulle lämmennyt, oli vissiin liian äänekäs ja liikaa teräviä hampaita. Eiköhän noista kuitenkin leikkikaverit tule kun pentu vähän kasvaa (ja viisastuu). Ei tullut pentukuumetta, pikemminkin muistin taas miksen pentuajasta tykkää. Jali tuntui niin vanhalta ja viisaalta kun tuohon piraijaan vertasi! Mutta onhan se kyllä syötävän söpö!
Mutta asiaan. Jalin pikkupentuajoistahan mulla ei oo juurikaan tietoa, joten tämä rajoittuu nyt Jalin pentuaikaan kasvattajalta minulle saapumisen jälkeen eli noin 5kk ikäisenä.
Ensimmäinen tapaaminen Jalin kanssa kuvaa Jalia itse asiassa melko hyvin. Koira, joka ulkona ei antanut rapsuttaa itseään, mutta kun käveltiin sisälle tuli haistelemaan takaapäin kättä ja sisälle päästyään parkkeerasi jalkojen päälle rapsutettavaksi ja jäi siihen. Semmoinen on Jali. Pikku-Jali, joka jäi mutisematta mulle, vaikka kasvattajat lähtivätkin pois eikä itkenyt perään. Ilmeisesti totesi vaan, että tässä mä nyt olen ja tänne mä nyt jään.
Vieraat ihmiset vähän välillä jänskätti ja mm. mätsäreissä koitettiinkin käydä käpälöitävänä mahdollisuuksien mukaan. Uusissa paikoissa oli aina vähän hämillään, mutta kaikesta selvittiin. Toisaalta olen kirjoittanut Jalin pentuaikana blogiin näin: "Ihmiset on kivoja, varsinki jos ne jää rapsutteleen. Vieraiden ihmisten kenkien/jalkojen päälle on jostain syystä hirmu kiva parkkeerata istumaan. Saattaa riekkua ja kutsua leikkiin ihan ventovieraita ohikulkijoitakin." Jalissa on edelleenkin nämä kaksi puolta; toinen joka innoissaan on menossa tutustumaan uusiin ihmisiin ja se toinen, joka väistää kosketusta. Utelias, mutta pidättyväinen. Minä saan kyllä tulla tutustumaan sinuun, mutta älä koske minuun ilman lupaani. Ehkei pienenä päässyt tutustumaan tarpeeksi erilaisiin ihmisiin ja paikkoihin? Paras sosiaalistumiskausihan oli jo auttamatta ohi pojan minulle saapuessa.
 |
| Vähän jänskättää, mutta kyllä me selvitään! |
Toinen jänskätys oli linja-auto ja siitä lähtevät kummalliset äänet. Niinkuin muissakin jännityksissä, ongelma oli niin kauan kunnes asia todettiin vaarattomaksi. Nykyään metalliportaat ei tuota mitään ongelmaa ja Jali matkustaa julkisilla hyvinkin mielellään.
Jalin pentuaika oli oikeastaan mulle tosi helppo. Muutamat pissat muistan siivonneeni, mutta tuossa iässä Jali oli jo oikeastaan lähes sisäsiisti. Se oli hyvin kiltti ja sisällä hyvin rauhallinen. Yksinjäämisessä suurin ongelma oli tiskipöydälle hyppiminen ja pieni askarteluinto silloin tällöin. Mitään kallista se ei koskaan tuhonnut, kallein taisi olla siskon uudet nahkakengät, joiden kanta maistui pilkulle erinomaisen hyvin. Jalia uskalsi hyvinkin pitää vapaana ja luoksetulo oli melko varmaa. Ja olihan tuossa jo pienenä semmoista tietynlaista kontaktinhakua, vaikken sitä osannut siinä määrin vahvistaa ja hyödyntää kuin olisi kannattanut. Se oli supernopea oppimaan, mutta kovin häiriöherkkä eikä oikein jaksanut keskittyä enkä aina oikein osannut sitä motivoidakaan.
Pääsin pentuaikana oikeasti tosi helpolla kun se pahin vaihe oli tuohon ikään mennessä varmasti jo ohitettu. Ei haittaa yhtään!
Laitetaas muutama kuva myös Pikin pentuajoilta kun Pikkelssistä löytyy jopa jokunen pikkupentukuvakin:
Pikikin oli ehkä maailman helpoin pentu. Mun muistikuvien mukaan se oppi sisäsiistiksi tosi nopeaa. Maalla se sisäsiistiksi opettaminen oli kyllä hyvin helppoa. Se oli tosi rohkea pentu, eikä sen maailmaa järkyttänyt mikään. Se oli ahne, nopea oppimaan, sosiaalinen, mutta kuitenkin "yhden ihmisen koira". Aika on ehkä kullannut jo muistot, mutta en muistais, että se ois koskaan tuhonnutkaan mitään? Piki oli Jalin tapaan myös perusluonteeltaan hyvin kiltti ja rauhallinen.
Pilkkupojat
Täplien viemää
Idioottilasten matkassa
Mä olin ihan hämilläni sillon kun haettiin meidän dallupoika kotiin, se siis tuli ihan normaalissa vieroitusiässä (oliko se 7 vai 8 viikkoa? :D) ja olin valmistautunut siihen että jätöksiä siivoillaan pitkäänkin sisältä, mutta tuo oppikin viikossa sisäsiistiksi ja sen jälkeen ei päässyt kuin kahdet pienet ilopissat vähän myöhemmin. :D Meidän dallukka oli ihan äärimmäisen villi ja rohkea pentu, paitsi sillon kun se sai kulkea metsässä vapaana pysyttiin tiukasti mamman viekussa ettei möröt vie. :D Edelleenkin se on sellainen että voi laskea vapaaksi missä vaan, se ei karkaa ja vaikka haihattelisikin vähän kauempana niin se pitää aina kuitenkin niin lyhyen välimatkan että näköyhteys säilyy. :)
VastaaPoistaNo oot ainakin sisäsiisteyden kans päässy helpolla! :D Jalmar kyllä osaa irrota lenkillä, mutta kyllä sille aina välillä onneks tulee ikävä ja käy kurkkaamassa oonko mä tulossa ja kovasti oon noita sen tsekkausreissuja vahvistanut kehumalla ja namittamalla. Harvemmin sekään onneks pois näkökentästä häviää, mutta huvitti kun oltiin paimenen kans lenkillä ja sakemanni pyörii omistajansa jaloissa ja irtos korkeintaan muutaman metrin päähän kun taas pilkullinen viilettää jo surutta edellä :D Onneks sen luoksetulo on kuitenkin melko varma.
Poista